Pallontallaajat.net
Valikko

Lennot ohi ja ensimmäiset päivät Afrikan auringossa!

Täällä ollaan!

Kirjoitan tätä tekstiä ensi kertaa Afrikasta, maailman katolta, huoneistomme kattoterassilta. Tuuli pöllyttää tukkaa ja olo on uskomaton. Uskomaton jopa siksi että asiat kotona ei ole toivomallani tavalla, mutta ei ne ole myöskään sitä täällä.
On jotenkin avuton olo. Lähdin toteuttamaan tätä matkaa yksin, yksin todellakin. Sitä olen tuntenut olevani viimeiset päivät. Mutta siitä ehkä lisää myöhemmin.

Dar es salaamin kenttä ja viisumi

Kerrataanpa vähän tapahtumia tähän mennessä. Saavuin keskiviikkona (nyt on sunnuntai) Darin kentälle aikataulussa. Sitten kiirehdin viisumijonoon. Olin valmistautunut tähän kaaokseen hyvillä hermoilla ja tiesin tuon tilan olevan ensinnäkin hyvin ahdas ja ei tietenkään ilmastoitu. betonibunkkeri toisin sanoen. Kun tuohon kapeaan käytävään päästettiin kaksi koneellista ihmisiä samaan aikaan oli meno aikamoista. Pidin tiukasti kiiinni papereistani ja laukustani koska koskaan ei voi olla varma kuka milloinkin pyyhkäisee ohitse. Kentällä ei ollut minkäänlaista ohjeistusta muuta kuin joko jatkolennolle menijät tai viisumin hakijat. Nämä kaksi jonoa vielä sekoittuvat tuossa käytävässä koska tilaa ei yksinkertaisesti ole asettua fiksusti minkäänlaiseen jonoon. Lisää hämmennystä aiheuttaa erillaiset virkailijat jotka neuvovat tai sitten eivät, osa porukasta juoksutetaan ohi jonoista, en kylläkään nähnyt minne. Mutta lähinnä pikaisena ohjeena: Kun tulette alas rappuja ja härveli alkaa siirry vasemmalle seinustalle ja nappaa sieltä viisumipohja, muista ottaa oma kynä taskuun tai laukkuun, kentällä ei kyniä juuri näkynyt. Täytä viisumi tarkasti sillä kunhan pääset ensimmäsiille luukuille, anna passi ja viisumipaperi heille pienestä reiästä muoviseinässä tai tuon seinän yli. Sinulta kysytään kysymyksiä ja niiden on vastattava sitä mitä olet viisumiin kirjoittanut. Lähinnä mitä aioit tehdä Tansaniassa ja missä aiot majailla ym. Kovin tarkasti itse en ainakaan vastannut ja lappuun raapustettiin jonkunlaiset kirjaimet. Seuraavaksi siirryttään käytävää eteenpäin missä suoritetaan viisumin maksu, Tämä oli ainoa luukku missä oli selkeä kyltti että siellä hoidetaan maksu, muuten käytävä oli täynnä erillaisia lasi/muovi seinämiä reikineen joista sitten toivoin saavani ohjeet mihin mennä seuraavaksi, ja sainkin, viitottiin vain että eteenpäin. Itselle napsahti turistiviisumi joka maksoi 50$. Tuo allekirjoitettu viisuminhakulappu, passi ja rahat annetaan virkailijalle lasiluukun läpi ja siirrytään hämmentävimpään osaan. Isoon väkijoukkoon viisuminmaksupaikan viereen eteenpäin siis käytävällä. Siellä seistään sitten niin kauan kuin seitään kunnes joku virkailijoista tulee ja hänellä on iso kasa passeja mukanaan. Hän tietysti huutelee huonolla englannilla sieltä sitten nimiä ihan omassa järjestyksessään ja sitten rynnitään tuon ihmismassan läpi jokainen vuorollaan hakemaan passia. Tämä oli kyllä koko lentokenttätouhun mielenkiintoisin osa. Sitten kun saa passinsa siirrytään  isompaan tilaan jossa odottikin sitten kaikki matkalaukut pitkin lattiaa koska ne oli nostettu pois hihnalta. Löysin kuin löysinkin omani ja sitten mennäänkin ihan perus passin tarkastukseen ja matkatavaroiden läpivalaisuun. Siitä pääseekin sitten miltei heti ulos ja koko rumba on ohi. Melko iisiä nyt kun sen on kerran käynyt läpi.

Siinä lyhykäisyydessään miten Tansanian kenttä toimii. Minä en tarvinnut keltakuumerokotus korttia enkä myöskään ylimääräistä passikuvaa mutta suosittelen lämpimästi ottamaan ne joka tapauksessa mukaan. Sansibarille ei tietääkseni pääse ilman tuota rokotekorttia. Se selviää myöhemmin kunhan pääsen jatkamaan matkaani sinne.

Mutta missä kyytini on? No nappaampa taksin, sitten alkoi melkoinen seikkailu

No niin, sitten ulos, tihrustin ja tihrustin, eipä minun nimeäni missään lapussa näkynyt. Hoh. Miten en ollut ollenkaan yllättynyt. Odottelin miltei tunnin, ketään ei näkynyt. Koitin myös soittaa numeroon mikä minulla oli, mutta en saanut siihen yhteyttä. Joten päätin kävellä “taksikopille” josta jo useampi kuljettaja oli käynyt tarjoamassa kyytiä. Olin kaivanut jo valmiiksi oman työsopimukseni josta selvisi tarkka osoite jotta pystyin heille näyttämään minne olin menossa. No siitäpä se soppa sitten alkoi…Hetken päästä ympärilläni oli toista kymmentä tummaa miestä ja sopimukseni kiersi kädestä toiseen ja kukaan ei tuntunut tietävän koko paikasta yhtään mitään. Olin jo valmis käyttämään kallista suomalaista dataa jotta saisin näytettyä heille google mapsilla mihin olin menossa. Onneksi joku heistä ymmärsi tehdä samoin ja paikansi kylän mihin päin olimme menossa. Sitten minulle näytettiin kirjasta hinta mitä kyyti sille alueelle maksaa. 65$. Ok aivan sama, kallista, mutta aurinko alkoi jo pikku hiljaa laskea enkä halunnut olla kaikkine tavaroineni ja rahoineni enää hetkeäkään kentällä eksyneen näköisenä. Kukaan ei siltikään tuntunut olevan aivan varma mihin oltiin menossa, mutta ajattelin että aivan sama, kysyköön sitten vaikka jokaiselta vastaantulijalta neuvoa. Lähdimme ajamaan, tai no heti kun saimme auton käymään. Päätin avata suomen liittymäni ja vähän vilkaista olisimmeko menossa edes oikeaan suuntaan. Sainkin sitten viestin hetken päästä omalta kuljettajaltani että hän oli saapunut kentälle, no afrikkalaiseen tapaan reilun tunnin myöhässä joten ilmoitin hänelle, että olen taksissa jo menossa, mutta etten ollut aivan varma tiesikö taksikuski minne pitäisi ajaa. Kuskini pyysi että taksikuski soittaisi hänelle niin hän neuvoisi. Taksikuski ei kuitenkaan suostunut soittamaan. Syykin selvisi hetken päästä, hänellä ei ollut puheaikaa puhelimessaan joten pysähdyimme lataamaan puhelinta. Sitten hän sai soitettua, mutta puhelut katkeilivat koko ajan joten en päässyt ihan kärrylle tiesikö hän vieläkään minne olimme menossa. No päätin katsella maisemia, kojuja tien varsilla, lapsia leikkimässä hiekassa, auringonlaskua, uskalsin kuitenkin jo rentoutua koska yhteys omaan kuskiini oli saatu ja neuvoja soiteltiin vähän väliä. Uskoin pääseväni perille. Hieman myöhemmin käännyimme pienemmälle tielle joka oli vielä asfaltoitu, mutta muuttui myöhemmin hiekkatieksi ja pikku hiljaa kapeammaksi ja todella monttuiseksi. Käännyimme pienemmälle tielle ja sitten alkoi paniikki hiipiä persaukseen, eihän tällaista tietä voi autolla ajaa? Olin Keniassa kyllä tottunut ettei tiet olleet teitä vaan lähinnä hiekkamonttuja toisensa perään mutta nyt näytti pahalta. Täältäkö minun pitäisi joka päivä päästä kulkemaan pois? No matkasimme tietä arviolta kaksi kilometriä ja mietin että ehkä tänne on sitten joku muukin reitti. Toyotan pohja raapi maata jatkuvasti ja menimme aivan ryömimällä eteenpäin. Kunne taksikuskini sai taas yhteyden omaan kuskiini ja selvisi että olemme väärällä tiellä. Käännyimme takaisin, ja taas mentiin pohja maata raapien. Aurinko oli jo miltei painunut mailleen ja olin totaallisen valmis kaatumaan sänkyyn. Yli vuorokauden matkustuksen jälkeen alkoi väsy painaa. Pääsimme takaisin risteykseen missä olimme kääntyneet väärin ja siellä meitä odottikin mopo joka opasti meidät perille. Wau! Asante sana! Joku mahdollisuus siis päästä nukkumaan. Taksikuski kuitenkin alkoi vaatimaan minulta lisää rahaa kun pääsimme perille koska matka oli ollut pidempi eikä paikka sijainnutkaan kuulemma sillä alueella missä piti. No koitin hänelle selittää että ei se ole minun ongelmani jos hän ei tiedä minne on ajamassa vaan ajelee harhaan ym,. Hän ei kuitenkaan puhunut juurikaan englantia joten luovutin, annoin rahan ja pääsin ulos taksista. Ai niin, olimme pysähtyneet matkan varrella myös tankkaamaan, ja minun rahoillani tietysti, koska ilmeisestikkään taksikuskeilla ei raha pyöri taskussa. Tämäkin oli osa seikkailua jolle oli nyt tullut ensimmäinen stoppi, olin päässyt majapaikkaani. Majapaikan omistaja kysyi heti että paljonko maksoin kyydistä, ja hoksasi että taksikuski oli veloittanut liikaa. He koittivat huitoa häntä takaisin mutta hän kaasutti menemään. Koitin sanoa että se on minulle se ja sama, kunhan pääsin perille.

 

Minut ohjattiin täällä heidän omaan baariinsa tutustumaan henkilökuntaan ja istahtamaan alas, huoneeni ei ollut valmis. Tavarani vietiin kuitenkin toiseen huoneeseen ja jätettiin sinne lukitsematta. Olin hieman huolissani. En ehtinyt kauaa istua kun yksi paikan työntekijöistä kiikutti minulle 20$ ja sanoi heidän soittaneen taksikuskin takaisin palauttamaan rahaa koska niinkuin olin hänelle koittanut kertoa, ei syy ollut minun että he eivät tienneet minne olimme menossa. Hetken päästä paikalle ilmestyi muutama tyttö, reippaita ja äänekkäitä. Liian äänekkäitä minun väsymystilaani. Heti hoksasin että toinen oli britti, toisesta en päässyt kärrylle, olisin epäillyt espanjaa. Heillä oli meno päällä ja minä olin totaallisen väsynyt. Sitten minulle tutiin kertomaan että huoneeni on valmis. Olin varautunut elämään muiden kanssa samassa huoneessa, koska sopimukseni kattoi tällaisen asumimuodon, mutta sainkin ihan oman huoneen, jossa minua odotti iso parisänky, hyttysverkkoineen ja tavaranikin oli kannettu sinne valmiiksi. Sain siis oman vessan pesutiloineen. Ihanaa, mahtavaa, upeaa! Tiesin tämän huoneen maksavan huomattavasti enemmän kuin mitä sopimuksessani oli mutta koska täällä oli nyt hiljainen kausi minulla kävi tuuri. Aaah ihanaa, juokseva vesi, ei tarvinnut kantaa vettä huoneeseen. Lisää luksusta. Olin onnellinen ja väsynyt. Peseydyin reissussa rähjäytyneet kasvoni ym ja valmistauduin menemään illalliselle. Joka oli aivan ihanaa. Mitään käsitystä ei ollut mitä söin, mutta hyvää se oli. Kuten muistinkin. Itä Afrikkalainen ruoka oli sydämellä tehty, hyvin maustettua ja maukausta. Kaiken tuon lentokoneruoan jälkeen kunnon lämmin ruoka oli juuri se mitä kaipasin. Illallisen jälkeen hiippailin takaisin huoneeseeni, peseydyin paremmin ja kippasin sänkyyn! Matkasta oli selvitty ehjin nahoin perille, iso murhe poissa jalosita. Kävin nukkumaan.

No se Dohan kenttä ja ennakkopelkoni, lentoni lyhyesti.

Kerron tässä kohtaa hieman lennostani, lyhyesti. Helsingin kentällähän kaikki meni perinteisesti ,ilman suurempia ihmeellisyyksiä. Kaikki oli ylihinnoiteltua kuraa, muutaman kirjan ostin matkaan mukaan ja niistäkin maksoin suolaisen hinnan, mutta en voinut ottaa kirjoja enää kotoa mukaani koska kilot matkatavaroissani eivät olisi millään riittäneet joten sain ne lähtöselvityksen ja turvatarkastuksen jälkeen käsimatkatavaroihini ilman punnitusta. Helsinki oli koneesta katsottuna yhtä kaunis kuin aina yöaikaan, se valomeri on upea. Olimme saavuttaneet lentokorkeuden kun lentoemäntä, tai no tässä kohtaa isäntä tuli kysymään minulta matkustanko yksin, kun varmistin asian hän kertoi perällä olevan tyhjiä istuimia ja saisin mennä sinne halutessani. WAU!!! 6,5h sillipurkissa istuminen vaihtuikin kolmen hengen “sohvaan” ja vapaaseen makaamiseen… Olin enemmän kuin onnellinen, sillä aikaisempi vierustoverini oli juurikin sellainen ikiliikkuja että lennosta olisi tullut tuskainen. Nyt sain olla omissa oloissani takana ja yö taittuikin nopeasti. Saavuimme Dohan kentällä jota olin etukäteen jännittänyt eniten. Minulla oli matkalaukussani aikamoinen määrä kolmiolääkkeitä nivelteni huonon kunnon vuoksi, joten pelkäsin että siellä saattaa tulla ongelmia. Olin toki varautunut kaikenmaailman asiakirjoilla ja lääkärintodistuksilla että lääkkeet olivat minulle määrättyjä ja pitkän oleskeluni vuoksi olin varannut niitä mukaan aika kasan. Kuten aiemmin kerroin en halunnut joutua täällä ensimmäisenä jouksemaan lääkäriin. Dohan kenttähän oli upea, iso, valtava! Ja mikä hienointa, järjettömän hyvin opastettu ja siisti. oikeastaan siistimpi kuin yksikään aiemmin näkemäni lentokenttä. Ja merkkiliikkeitä oli aivan valtavasti, Ja kultaa, kultaa ja taas kultaa ! Ja sain aikani kulumaan hienosti koruja ihastellessa, koska se liippaa omaa ammattiani läheltä, tai no ei edes läheltä vaan sitä se on. Muutama tunti Dohassa kului hienosti ja sain ilmaisen wifinkin pelaamaan kun en ollut “pääaulassa”. Siellä ilmeisesti käyttäjiä oli niin paljon etten päässyt verkkoon. Sain kuitenkin ilmoitettua kotiin, että olen päässyt puolimatkaan ehjänä ja kaikki hyvin. Ison laukkuni perässä minun ei tarvinnut juosta, se vaihtoi konetta iktsekseen joten sain vain nauttioa olostani. Matka jatkuikin sitten Darin kentälle.

 

Ensimmäiset päivät perillä, Piki piki ou nouuuu…

Oikeastaan minulla on ollut aikaa kirjoittaa nyt vasta sunnuntaina ensimmäisen kerran. Olen tutustunut hieman läjhiympäristöön ja täällä olevat 3 muuta tyttöä ovat näyttäneet minulle hieman paikkoja. Kävimme torstaina tämän paikan “oppaan” kanssa hankkimassa liittymän kaupungilta. Kibo on lähin isompi kaupunki, Dariin on matkaa hieman enemmän. Matkustimme sinne Tuk Tukilla, tämän kiswahili nimeä en muista ,mutta olin jo tuosta touhusta kauhuissani. Toisaalta se oli aika mukavaa ja matka taittui mukavaa nopeutta jotta pystyin hieman katselemaan ympärilleni. Tytöt ehdottivat perjantaina, että menisismme uudelleen käymään Kibossa, ostoksilla ja lounaalla. Jep jep. Mopolla. Minulla oli ollut orientaatio aamu, eli minulle kerrottiin mitä ja missä ja miten ja miten ei. Tuo mopo oli yksi ei. No päätin kuitenkin kokeilla, huh sentään. Paikalliset kutsuvat tuota kyytiä piki piki, ja voin äkkiseltään todeta sen olevan aivan mielipuolista touhua. Näitä “teitä” mopolla niin paljon kun ne kulkee teillä johon ei mahdu kuin juuri ja juuri auto… En ole koskaan jännittänyt kropassani niin montaa lihasta yhtäaikaa kuin tuolla ekalla reissulla. Mutta oli se hauskaakin. Kolme vaaleaa tyttöä kerää täällä katseita ja huuteluita. Ilman noita kahta tyttöä en varmaan olisi koskaan istunut koko mopon selkään. Mietin kuumeisesti ollessamme lounaalla miten ehdottaisin tytöille että menisimme kotiin tuk tukilla mutta ajattelin että noh seikkailemaan on tultu joten mennään sitten mopolla. Tytöt ovat olleet tääällä nyt 9 viikkoa ja käyttäneet noita joka päivä päästäkseen kyliin opettamaaan englantia ym joten heille se oli normaalia. Olin hölmönä vielä aamulla luvannut lähteä toisen tytöistä kanssa läheiseen kylään katsomaan opetusta. No sinnehän mentäisiin toki samalla tavalla. En kuitenkaan kehdannut enää kieltäytyäkkään, joten eikun menoksi, ensin toki kotiin. Ja se se oli sitten järkyttävää. Kuskit ajoivat kilpaa talollemme ja kun pääsimme perille toinen tytöistäkin totesi että se oli aivan liikaa, eivät normaalisti aja noin lujaa. Sormet valkoisena olin pitänyt kiiinni mopon ritsistä niin, että en meinannut saada maksettua kuskille koska sormeni eivät enää suoristuneet. Mietin mihin ihmeeseen olin lupautunut. Tuk tukin saaminen läheltä taloamme on haastavaa, ensin pitäisi kävellä noin 2km jotta löytää vapaita ajajia. Mopot olivat nurkalla. Ymmärsin miksi niitä käytetään, kaikki muut vihaavat täällä tätä lämpöä mutta minä taas rakastan, ei minua haittaa kävellä auringossa läheiselle isommalle tielle josta saisin sitten turvallisemman kyydin. Noh, olimme päässeet kuitenkin perille, joten hyvä niin.

Vierailu orpojen kylässä

Iltapäivällä lähdimme sitten uudelleen ajelulle, sormeni olivat jo entuudestaan kipeät mutta tahdoin päästä katsomaan millainen on orpojen lasten kylä ja miten opetus siellä sujuu.Tottakai kuski valkkasi oikotien. Hoh mitä pomppuja ja hyppyä se olikaan, hän kuitenkin ajoi onneksi edes hiukan rauhallisemmin mutta kiinni oli pidettävä koska hypyt olivat mahdottomia. Pääsimme kylään ja näin yhden vesiprojektin, miehet kovasta kuumuudesta huolimatta rakensivat tuota isoa vesitynnyritelinettä aivan kylän keskelle. En edes ymmärtänyt miten tuo iso säiliö oltiin talojen keskelle saatu mutta onneksi se siellä oli. Lapset piirittivät meidät pian ja siirryimme saliin jota käytettiin koulu, kirkko ym tarkoituksiin. Lapsia oli pian toistakymmentä isoista pieniin ja loppujen lopuksi minulle selvisi että kaks heistä opiskeli tosissaan englantia ja loput halusivat piirtää. No näiden kahden tehtäväksi annettiin vastakkain asettelu aiheista kumpi on tärkeämpää: raha vai koulutus, asuminen maalla vai kaupungissa, sekä viimeisenä kumpi on parempi äiti vai isä. He siis itse valitsivat nämä aiheet ja viimeinen sai meidät hieman hämilleen. Toinen oppilaista oli muutenkin kovin sulkeutuneen ja hiljaisen oloinen eikä keskustelusta näiden aiheiden ympärillä englanniksi tahtonut tulla oikein mitään. Luoja yksin tietää mistä oli kysymys mutta hyvä päivä koulussa ei kuitenkaan ollut. Mutta oli ihana nähdä miten pikku hiljaa koulutus ja työ tuottaa täällä tulosta. Joten ihmiset, kyllä sitä rahaa tänne perille asti tulee, kaikki vaan täällä tapahtuu pikku hiljaa ja kansan tavat ovat erilaiset, heille täsmällisyys on uusi käsite ja sitä vasta opetellaan.

 

Itsensä tutkiskelua ja oppimista

Kuten aiemmin totesin on tämä myös minulle hyvinkin täsmällisenä, nimenomaan etukäteen ihmisenä suuri muutos ja oppimisen paikka. Täällä mikään ei tapahdu käden käänteessä.Kuten kuskini myöhästyminen, minun projektini täällä, mitään ei siis ollut valmiina ja olimme sopineet kuskien kanssa ketkä toivat meidät kylään että hakevat meidät myös. yllätys, kuskeista vain toinen saapui paikalle ja sitten matka jatkuikin kolme päällä kohti kotiamme. Se oli hurjaa. Onneksi tuo toinen kuljettaja kuitenkin saapui hetken matkjustettuamme ja saimme siten molemmille omat mopot. Minun kuskini kyseli kaikenlaista, kunnes viimeinen kysymys oli että tarvitsenko aviomiehen tansaniasta. Vastattuani että en, olikin sitten loppumatjka hiljaista. Tämä on niin tyypillisitä Tansaniaa, Afrikkaa. Täällä ihmiset jotka todellakin elävät kädestä suuhun jos sattuu olemaan millä elää, ovat paremman elämän toivossa valmiita rakastumaan ihan kehen vain kuka näyttää vähääkään siltä että hänellä olisi rahaa. Ja koska koulutus taso ei täällä vielä ainakaan syrjä kylissä yllä kovinkaan suurelle tasolle, ei näillä ihmisillä ole käsitystä meidän maailmastamme ja siitä ettei valkoinen ihon väri tarkoita enää parempaa elämää, toki varmaan jollain tapaa, mutta en ainakaan usko että länsimaalainen ylikuluttava lihava vaalea opiskelija pystyisi heille tarjoamaan juurikaan enempää kuin kädestä suuhun Suomessakaan. Mutta toki, jokunen heistä onnistuu löytämään oikean rakkauden, tekeehän sekin elämästä jo paljon siedettävämpää, ainakin luulen niin. Mutta kouluttamattomuus myös suojaa heitä, suojaa siltä kamalalta tiedolta miten me elämme, ylikuluttaen ja lähes mitään arvostamatta.

 

Hieman kustannuksista ja tähän asti selvinneistä hinnoista

Kyyti täältä asunnolta Kibon kylään tuolla mopolla maksoi 2000 tansanian shillinkiä ja nyt tämän hetkisen kurssin mukaan se on alle euron joten sekin kertoo jo hintatasosta. Iso lautanen ranskalaisia, itsetehtyjä tietysti ja ihanaa lämmintä kaalipaistosta jossa oli kaikkia kasviksia sekä kylmä cola maksoi eilen illalla 2200 shillinkiä. pippuripihvi eilen maksoi 14000 eli noin 5€. Toki on ymmärrettävä että paikalliselle tuo 14000 on iso raha vaikka se meistä tuntuu halvalta, täällä tuo piki piki kuski saa ajaa kiboon ja takaisin 7 kertaa saadakseen tuon rahan mutta ei pysty vielä ostaamaan lisää bensaa joten… tästä meidän kylältä ei kuitenkaan noin montaa kyytiä päivässä saa millään. Ja toki heidän pitää maksaa muutakin kun ruokansa. Mutta tuo 2000 shillingin lounas/illallinen on kohtuu hintainen .

Minun projektini

Kerron maksuista toki vielä lisää kun pääsen enemmän liikkumaan ja pääsen jyvälle mitä mikäkin oikeasti maksaa koska vielä olen turisti jolle hinnat ovat korkeammat. ennen kuin opin. Mutta sitten omaan projektiini. Minulla oli ennakko odotukset että täällä ei ole mitään valmiina, vaan tehtäväkseni koituu rakennuttaa tänne korusepälle sopivat tilat sekä hankkiä tarvittavat työkalut. Ja näinhän asia olikin, No minun piti tavat myös kivienhioja jonka oli aikomus opettaa minua hiomaan jalokiviä mutta hän onkin nyt sairaana joten tapaamista on siirretty muutaman kerran, nyt seuraavaksi huomiselle. Minulle on luvattu myös nyt reissu paikallisiin kauppoihin, jotta pääsen näkemään milaisia koruja täälä valmistetaan ja mikä myy. Emme ole vielä sopineet päivää, mutta aion patistaa tätä asiaa heti alkuviikolle, ainoa huono asia toki on että minulle suunniteltu opas sairastaa ilmeisesti nyt malariaa, joten en tiedä miten nämä asiat tästä lähtevät etenemään. Toivon kuitenkin että saamme tulevalla viikolla minulle suunnitellun työtilan kuntoon ja pöydän missä voin rauhassa alkaa suunnittelemaan mitä alamme täällä valmistaa ja mistä materiaalleista. Olen nähnyt jo osan jalokivistä joita heillä on valmiina ja tämä harakkahan oli innoissaan. Ovathan ne upeita, niinkuin koko afrikka. Oli rubiineja, tansaniitteja ym ym. Ehkä ensi viikolla pääsemme alkuun korujen valmistuksen osalta.

Sunnuntain viettoa ja ajatuksia menneestä ja tulevasta

Olen istuskellut huoneistomme kattoterassilla nyt jo aika tovin, täällä ylhäällä käy aivan ihana tuuli, mutta se on niin petollinen. laitoin päälleni tarkoituksella sellaista vaatetta että saisin yläkropan ruskeaksi, Papuna takaisin kotiin- periaatettani noudattaen. Rakastan tätä ilmastoa, aamuisin on tipauttanut inasen vettä, kuin raikastaen tätä kaikkea kuumuutta ja pölyä, loppupäivän tuulee, saat happea mutta tuuli on niin lämmin ettei se nostata ihokarvoja pystyyn, aurinko kärventää varmasti nahkani tätä kirjoitusta kirjoittaessani, mutta sitä jopa hieman toivoinkin, sitten se on ohi ja ruskettuminen alkaa. Veden juontia edelleen harjoittelen, juon liian vähän ja kärsin iltaisin aikamoisista päänsäryistä. Hieman jännittää tällä lääkityksellä tuo malaria, tunnistanko sen oireet, koska lääkkeet saavat minun voimaan pahoin ja vahvat tulehduskipulääkkeet laskevat kuumeen alas, joten en huomaa sitä. kipeät niskani taas saavat pääni särkemään ja kaikki muut vaivat kropassa taas hämäävät lihas ja nivelkivuilta, joten olen hieman huolissani. Koska en voi tuota malaria lääkettä edes syödä, niin jännityksellä odotan koska makaan letkuissa sairaalassa. Juuri muutahan ei ole tehtävissä kuin nesteytys ja kuumetta alentavat lääkkeet joten tällä juomisella varmasti joudun sairaalaan ellen opi juomaan enemmän, siis jos malaria ylipäänsä on tullakseen.

Täällä majatalossamme on useampi koira, ne ovat makoilleet tuolini ja pöytäni alla hievahtamatta senttiäkään tätä kirjoitusta kirjoittaessani, mietin miten ne osaavatkin valita paikkansa niin että vaikka aurinko kääntyy, ei niiden tarvitse siirtyä. Itse olen muutaman kerran jo kiemurrellut ja seurannut aurinkoa, toki minun tarkoitukseni on kerätä sitä,  koirilla taas välttää.

Helou my love! Intian valtameri!

Mutta ensi puraisulta Afrikka on juuri sitä mitä oletinkin, ei aikatauluja, tai ainakaan niistä kiinni pitämistä, pole pole, relax. Eilen olin rannalla täällä asuvan Rastan kanssa, hän halusi näyttää minulle hieman paikkoja. Rantabaari oli kuin olisi ollut jamaicallla, jotenkin nimi rasta, tuo ganjamusiikki ja baarimikko jolla oli rastat kuten ystävälläni Rastallakin sai itseni epäilemään minne ihmeeseen olenkaan päätynyt. Mutta intian valtameren pauhutessa vieressä ja viereisen kalastajakylän tuoksujen tulviessa nenääni en voinut kuin hymyillä. Täällä minä nyt olin, maailman laidalla, tänään sen katolla kattoterassilla, yksin, todellakin yksin. Mutta harmillisesti väärällä tavalla yksin. Ja tänään yksi meistä lähtee kotiin.

Nyt on hakeuduttava varjoon, tarkistamaan tilanne etten pilaa koko kokemusta. Jos tahdot tietää jotakin erityisesti niin laita viestiä. koitan vastata parhaan kykyni mukaan ja jos ne osaa vastata, on minulla täällä ihmisiä ketkä osaaavat.
Palataanpa taas kun uudet kujeet on toteutuneet!

-Audison-

Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus